KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

26.4.-2.5. Unkarissa lomalla
9.-12.5. Savossa vesiä avaamassa
15.-17.6. Tukholmassa Sweconissa
25.-29.6. Haapsalussa lomalla
1.9. Työväenkirjallisuuden päivässä
1.-5.10. Bremenissä IAC:ssa



tiistai 17. huhtikuuta 2018

Mätä Tampere mädättää hampaamme

Tampere mädättää elämän.
Unkarilainen siemenleipä oli kullervolainen kohtaloni.
Tamperelainen mätä hallinto määrää miten kohtalossa käy.

Kun 3 vuotta sitten mursin ylähampaani puraistessa Keletin asemalla liian ahnaasti kivenkovaa siementä sämpylässä, murtui huomaamatta myös alahammas. Alahampaan halkeamasta oli sitten aiheutunut tulehdus, arveli lääkäri. Tulehdus oli syönyt aikansa kyseisen hampaan juuria. Tulehdus ei näkynyt edes röntgenkuvissa.

Vasta ienlääkärin tutkiskelu sai aikaan tulehduksen aktivoitumisen. Siedin sitä 3 viikkoa, koska hammas ei ollut kipeä ja koska hammaskalusto oli juuri tarkastettu olevan ok. Yritin sitten julkisen puolen tarkastukseen, mutten päässyt lävitse. Kolmen tunnin aikana en päässyt edes puhelinvarauksen jonotukseen. Kolmen tunnin kokeilujen jälkeen varausjärjestelmä kertoi, että odotusaika varaukseen on vähintään 10 minuuttia. En jäänyt testaamaan, paljonko enemmän.

Varasin sitten nettiajan hygienistille, jonka PITÄISI osata arvioida hoidon tarve. Hygienisti arveli, että kyse on ientulehduksesta ja suositteli parempaa suuvettä. Viikkoa myöhemmin menin lopulta taas  yksityiselle puolelle: sieltä sai heti antibioottikuurin ja juurihoitoajat.

Nämä 3 juurihoitokertaa tulevat maksamaan yksityisellä puolella tonnin verran. Sen kaiken Tampereen kaupunki säästää estämällä kansalaisiaan pääsemästä julkiselle puolelle. Kiitos vaan helvetisti, kaupunki. Toivottavasti Sote-uudistus mädättää paljaaksi teidän hallintonne juuret.


maanantai 16. huhtikuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 11


Niin se sitten loppui, toinen ja viimeinen projektini teatterinäyttelijänä.

Puolen vuoden aikana kävimme "Kylmien kyytimiehen" harjoituksissa ehkä nelisenkymmentä kertaa, ja teimme sitten yhteensä 13 esitystä, joista 4 oli loppuunmyytyjä; 1 esitys peruttiin, koska lippuvarauksia oli siihen vain muutama. Näytelmän näki Tukkateatterissa miltei kaksisataa ihmistä. Kyllä se tuntuu paljolta Tampereenkin kokoisessa kaupungissa.

Pohjanmaan Ilkka teki näytelmästä uutisjutun, koska näytelmä perustui Tuurin romaaniin, ja verkkolehti VasenKaista teki hyvän uutisjutun paikallisuuden ansiosta. Yhtäkään arvostelua ei kuitenkaan ilmestynyt, vaikka näytelmän olisi pitänyt jo aiheensa vuoksi vetää puoleensa myös mediaa. Median välinpitämättömyys ihmetyttää aidosti. Ehkä pasifistin koettelemukset kansalaissodassa kuulosti liian kulmikkaalta aiheelta juhlavuoden hymistelevään ilmapiiriin?

Julkaistu Jaakko Katajamäen luvalla.
Viime perjantaina näytelmälle pidettiin "hautajaiset". Tunnelma oli samanlainen kuin urheilukisan jälkeen: väsähtänyt mutta arvokas, haikea mutta tyytyväinen. Ohjaajamme Terhi sai lahjaksi Jaakolta hienon muistoteoksen, sarjakuvan muotoon tehdyn kollaasin niistä kaikista sattumuksista mitä näytelmässä meni pieleen, harjoitusten tai esitysten aikana.

Jälkikäteen voi ihmetellä mikä näyttämöllä olemisessa on niin haastavaa, että se tulee uniinkin. Varmaankin se, että ajatuksen rytmiä joutuu kaiken aikaa tavoittelemaan repliikkien välissä ja siksi elämäkin tuntuu äkkiä epätodellisen intensiiviseltä, kuin kuuntelisi ja seuraisi omaa olemassaoloaan.

Esiintymisessä vaikeinta on olla kasvokkain toisen näyttelijän kanssa, vaikka ihminen olisi käynyt tutuksi. Ei yleisöä kohti katsominen ole niinkään vaikeaa kuin näyttelijää kohti. Aina voi nostaa katseen yleisön takimmaisen penkin yli, kuten opettajia neuvotaan tekemään, jos tuntee olonsa epävarmaksi.

Tämän projektin ansiosta olen etsiskellyt netistä artikkeleita amatöörinäyttelemisen estetiikasta ja ollut tyytyväinen, kun sellaisellekin on löytynyt hyviä perusteluja.

Kyytimiehen varjoelämää...
Jälkikäteen tulee väistämättä myös verranneeksi näitä kahta näytelmäprojektia, joihin olen päässyt mukaan Terhin ansiosta. "Varjoelämää" (2015) oli tunnelataukseltaan vahvempi ja aiheiltaan henkilödraamalle ominainen, joten siinä sai seurata vieläkin 'sisäistetympiä' roolisuorituksia kuin "Kylmien kyytimiehessä", jossa kuitenkin se sota-aihe ja etäinen epookki antavat harrastajille mahdollisuuden tehdä tyyppipitoisempaa hahmoa. Repliikkeihin valikoituneet tyylilliset vaihtelut, jotka ovat kai väistämättömiä tämänkin mittaisessa esityssarjassa, ovat isompia tyyppihahmoilla kuin henkilödraamassa. Ja se, miten nopeasti repliikit alkavat kulua näyttelijöiden suussa, pitäisi toimia tärkeimpänä ohjeena, kun itse yrittää kirjoittaa seuraavaa näytelmää Tukkatekstin puolella.

Mutta se minkä tulen parhaiten muistamaan näistä projekteista on ryhmäkokoa noudattavat ryhmädynamiikan muutokset. Kahdeksan näyttelijää näyttämöllä on kuin torikokous verrattuna kuuden näyttelijän tiimimäiseen toimintaan, ja neljä näyttelijää kuin myyttinen uhritoimitus verrattuna siihen kuuden näyttelijän paikallisverkkoon. Tällaisiin määrästä juontuviin isoihin laadullisiiin muutoksiin voi saada ymmärrystä vain oltuaan itse mukana teateriharjoituksissa, joko näyttämöllä tai katsomossa. Pelkästään näytelmiä lukemalla niistä ei saa edes aavistusta. Ja valmiita näytelmiä pitäisi nähdä sadoittain, että saisi vastaavan tuntuman siihen, MILLAISTA läsnäoloa on kullekin hahmolle kirjoitettava kohtauksiin dynamiikan kiihdyttämiseksi, tihentämiseksi tai rauhoittamiseksi. "Impulssin takana on oltava ajatus", höpötetään teatterikritiikeissä, mutta ei se niin yksinkertaista ole. Muutenhan näytelmätaide olisi pelkkää ajatuskoneiden input/output-kytkentöjä. Tai taisteluäksiisiä.




tiistai 10. huhtikuuta 2018

Erävoitto vakuutusyhtiöstä


Viidakosta kuului viime viikolla kummia: yhteiskunnan lakitaju oli saanut erävoiton viidakon lainalaisuuksista.

Vakuutusyhtiö OP, joka valehteli päin meidän naamaamme ja päin lakikoneistoa, on määrätty nyt maksamaan se korvaus, mikä ammattisairaudesta kuuluu (tapaturmavakuutuslain mukaisesti) sairausvakuutetun työläisen leskelle. Vakuutusyhtiö väitti, että isäni kuolema olisi johtunut Alzheimerin taudista, vaikka moista ei hänellä koskaan diagnosoitu. Tämä nyt kumotaan uudessa juridisessa päätöksessä ja vahvistetaan ammattisairaus, asbestoosi, "pääasialliseksi syyksi kuolemaan", kuten asia oli todettu jo kuolinsyytodistuksessa.

Tähän oikeusprosessiin meni melko tarkalleen vuosi. Näinkään pitkälle ei olisi päästy, jollei äitini olisi palkannut lakimiestä hakemaan muutosta puolestamme.

Uuden päätöksen asiasta on antanut nyt "tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta". Kun kyseessä on lautakunta, päätös ei tietenkään ole samalla tavalla merkittävä kuin se olisi jonkin oikeusasteen päätöksenä. Ehkä sitä ei edes "juridiseksi" voi sanoa, en tiedä.

Päätöksellä on kuitenkin yleistä merkitystä sikäli, että eduskunnalle on toimitettu hiljattain kansalaisaloite vakuutusyhtiöiden mielivallan lopettamiseksi edes siltä osin, että yhtiöiden palkkaamat puoskarit voivat tittelinsä voimalla kumota hoitavien lääkärien arviot ja jopa, kuten meidän perheemme tapauksessa, virallisen kuolinsyylausunnon. Tähän mielivaltaan vakuutusyhtiöt eivät pystyisi, jollei jokainen korvauksenhakija olisi niin yksin niin isojen asioiden kanssa mitä kuolinpesän selvitys aiheuttaa.

Kun ensi kertaa näkee, että yhtiö voi sanella mitä tahansa jonkun henkilön kuolemasta, tajuaa ainutlaatuisen kirkkaasti, miten isot yhtiöt suhtautuvat myös yksittäiseen elämään. Se tuntuu siltä kuin mafia ampuisi vielä varoituslaukauksen vainajaksi toteamaansa.

Edelleenkin tämä uusi päätös voi olla pelkkä erävoitto. TAMHL:n päätöksestä ei näy, voiko OP Vakuutus nyt puolestaan hakea muutosta jossain oikeusasteessa eli jatkuuko asian juridinen köydenveto. Täysin vastaava vakuutuskiista tuttavaperheellä (saman alan asbestipitoisesta duunista) vaati kuulemma kolme muutoksenhakukirjelmää.

Mutta viidakkoeläimen kannalta tämä tekninen tyrmäys lämmittää mieltä ja mielikuvitusta. Olihan vainajakin tunnettu teknisenä nyrkkeilijänä joka ei pelännyt ketään eikä mitään. Äitini tynkäeläkkeseen tämä erävoitto voisi tuoda myös sellaisen sivilisoituneen korotuksen, mihin porvarihallitusta ei saada ikinä nöyrtymään.


Aiemmat kirjoitukset aiheesta:
http://bitteinsaari.blogspot.fi/2016/10/pertti-soikkeli-1935-2016.html
http://bitteinsaari.blogspot.fi/2017/04/varas-varkaampi-vakuutusyhtio.html



lauantai 7. huhtikuuta 2018

Kangastus 38 (näytelmä)

En ole vuosiin koskenut Kjell Westön romaaneihin. Tänä talvena kuuntelin Rikinkeltaisen taivaan (2017) äänikirjana ja se vahvisti  käsitykseni Westöstä pateettista äijäproosaa pakertavana versiokirjailijana. Omassa lajissaan ehkä taitavana tarinaniskijänä, mutta myös järkyttävän vanhakantaisena säätyromantiikassaan.

Ystävien kehut Kangastus 38 -näytelmästä herättivät onneksi kiinnostuksen Westön historialliseen romaaniin (2013) perustuvasta Kansallisteatterin sovituksesta. Näytelmän suosio (ensi-ilta 2017) osoittautui perustelluksi: oivaltava dramatisointi hajottaa naispäähenkilön kolmeksi hahmoksi tarjoten simppeliin jännäriin ainutlaatuisen näkökulman. Ohjauksen koreografia, jopa videokuvan käyttö, pitää yllä psykohistoriallista mysteeriä, miten suomalaisuus hajoaa kolmeen osaan: idyllinen yhtenäiskulttuurin aika ennen luokkasotaa 1918, poliittisen trauman aika luokkajaossa 1918-38, ja porvarillisen pakkojulkisuuden aika jälkeen 1938:n.

Tämä taustakuvio on jännäriromanssin tarpeisiin rakennettu, missä se täyttää tarkoituksensa. Edes Westön tarve rinnastaa  uhrin asemaan juutalaiset ja naiset, ei tuntunut kiusallisen hölmöltä. Ihailin teatterisovitusta, vaikka inhosin tarinaa ja sen tavanomaisuutta Westö-tuotteena.

Mutta tällainen teatterin taika kestää vain esityksen ajan.
Jälkikäteen tarina stereotyyppisine hahmoineen alkaa ärsyttää enemmän.

Kun tietää miten efektihakuisesti Westö käyttää kirjoissaan seksikohtauksia, tuntuu kansallisen kantanäkymän (valkoisten herraslääkäri vs punainen työläisneito) raiskauskliimaksi erityisen typerältä, jopa etäännytettynä draaman ja takauman keinoin.

Tämä Kangastus 38 on asetelmaltaan kuitenkin tasan sitä äijäuneksuntaa seksuaalisen väkivallan metaforisuudesta, mitä puitiin päivällä Season film festivaalin seminaarissa. Jos asiasta kelpaa huomauttaa Louhimiehen elokuvan (Käsky) kohdalla, niin miksei samanlaisen asetelman eksploitaatiosta romaanissa ja näyttämöllä?

Mitä uhrin jakaminen kolmeen fasettiin lopultakaan sovittaa? Että äijäpitoiseen näytelmään saadaan tällä keinoin kolme naisnäyttelijää? Mutta mitä uutta Westö tämän psykohistorian päälle kirjoittaa?

Westön äijäfantasiaan kuuluu aina sama 4+1 miesporukka, jossa 1 pomottaa, 1 lyö, 1 myötäilee ja 1 runoilee, ja näkökulmahahmo on romantikko, joka etsii paikkaansa näiden väliltä. Niin tässäkin tarinassa: kiltti lakikimeshän on oikeastaan äijäporukkuuden uhri hänkin!

Mitä sitten jää sanomaksi kangastusten, ensin kansallisen ja sitten kaupunkilaisen julkisivun, haihduttua?
Se että kiltit äijäromantikot saavat vapautuksen haikeaan muistelmaan miesporukoiden paremmista ajoista.

Daphne (elokuva)

Brittiläisen tiskirättirealismin kiltit versiot kertovat aikuisten henkilökohtaloista, siinä missä rankat versiot käsittelevät kurjien olojen lapsia, teinejä tai perheitä.

Elokuva Daphne (2017) on kiltti versio somimmasta päästä, tarinaltaan kaunistelematon, mutta kuviltaan vailla särmää. Nimiosan Emily Beecham on krapuloissaankin raikkaan siloinen ja filmin ulkokuvat toistavat harmahtavassa Lontoossa liikkuvan habitusta persoonaksi: vihreä takki, punainen tukka. Tätä kokaiininhuuruista kasvutarinaa hipsteriyleisö sitten katseli Maxim2:ssa (Season Film Festival) laatuviinejä siemaillen.

On toki korrektia, ettei nykypäivän daphnesta yritetä vähääkään uhria. Myyttisen uhritarinan mukaan nimetty päähenkilö ja elokuva saattavat siis oikeasti pyrkiäkin johonkin kannan- tai irtiottoon, jonka suunnasta he vain eivät ole varmoja.

Kokaiinia ja yhden yön seksijuttuja Daphne käyttää satunnaisesti, ja haluttomuus pitää yllä työpaikkaa tai pidempää parisuhdetta herättää yhtä satunnaisen aggression. Käytöksen syistä katsojalle näytetään ehkä osa, ehkä olennainen: äidillä on syöpä, lapsensaanti arveluttaa, miehissä on liiaksi valinnanvaraa. Kuljeksiva kerronta ja psykologisoivia selityksiä väistelevä realismi mahdollistavat sen, että Daphne kuvaa poikkeuksellisen, jopa tendessimäisen rennosti etnisesti kirjavassa Lontoossa liikkumista:

1. Täysin sattumalta juuri etnisten ryhmien edustajat tuntevat vetoa kaunottareen joka osaa sanavalmiudellaan valikoida seksin ja rakkauden tarjouksista.
2. Täysin sattumalta D osuu avuksi puukotuksen uhrille, joka on aasialaistaustainen ja puolestaan tunnustaa D:n arvon ilman ylisanoja.
3. Täysin sattumalta D:n äiti etsii sairauteensa lohtua buddhalaisesta yhteisöstä, mikä eleenä palauttaa D:n kunnioituksen äitiinsä.

Onko D:n hahmossa aikalaisanalyysiä? Lipun lailla liehuva vihje voi olla Zizek, jonka lukemista D käyttää erottuakseen lähipiiristään. Tähän verraten kaikki muukin D:n elämässä on itseironista, helpoimmin ratkaisuin kytevää yritystä erottautua välittömistä mahdollisuuksista elää juuri sitä elämää mikä olisi naiselle tarjolla tietyn kaupungin tietyssä yhteiskuntaluokassa kolmenkympin ratkaisevassa ikävaiheessa.

Miesohjaajan filmiksi Daphne on poikkeuksellisen, so. tarkoituksellisen epäerotisoiva ja painokkaan subjektisoiva, mutta ei se Bechdel-testiä kirkkaasti läpäisisi. Tarinan opetus, että harvoinpa nainen on luonteeltaan ihmisvihaaja, ei ole erityisen taidokkaasti käsitelty millään kerronnan tasolla.

Niinpä ainoa syy katsoa ERITYISESTI tämä filmi on sen pääosan vahva naisnäyttelijä, jossa on samaa herkeämätöntä itsevarmuutta mitä yleensä suodaan vain fiktion katu-uskottaville miesboheemeille. Maggie Smith, olet saanut arvoisesi prinsessan seuraajaksi.



torstai 22. maaliskuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 10


Ensi-ilta (9.3.) sitten tuli ja meni. Kaikki meni ok, kaikki olivat tyytyväisiä, ja Antti Tuurin läsnäolo tosiaan energisoi tunnelman sellaiseksi Julkiseksi Tapahtumaksi, jota muuten Tampereella harrastajateatteri tuskin kokisi.

Helmikuussa ohjaaja pohti vaihtoehtoista lopetusta näytelmälle.
Ensi-illan jälkeen jokainen esitys tuntuukin jo toiston toistolta. Etenkin kun mikään ei mene itsellä täysin oikein yhdelläkään esityskerralla. Vaikka virhe olisi kuinka pieni, se tuntuu todisteelta siitä, ettei harjoittelu autenttisen yleisön edessä sekään terävöitä mieltä.

Huomaan alkavani nukahdella ruumiskasassa ja havahdun jalkeille vasta kun Jaakko pomppaa ylös kyljestä. Ekan näytöksen kohtauksista en rutinoidu muistamaan, että lavalle tulevat ensin aseettomat ruumiskasat, sitten lapualaiset, sitten vasta aseelliset ruumiskasat. Pimeässä 10 sekunnin vaihdon aikana on vaikea löytää toisen roolin vaatteita, hattu menee päähän väärin päin, takki jää napittamatta, ja housut ovat tipahtaa. Se kaikki alkaa naurattaa ja sitten pitäisikin olla jo lavalla saarnaamassa mattikurikkana. Ja sitten äänikin pitää rykiä vielä esiin jostain nuhayskän alta.

Mutta, edelleenkin, tällainen muistutus teatterin auntettisuuteen PAKOTTAVASTA tilasta olisi pakko saada säännöllisesti. Niin muistaisi arvostaa vieläkin enemmän sitä näkymätöntä taidetta, ammattinäyttelijän ainutlaatuista valppautta. Mikään muu taiteenlaji ei samalla tavoin vaadi sosiaalista tarkkaavaisuutta eikä sitä siksikään edes teatterikritiikeissä koskaan kommentoida.

Tätä kaikkea tulee kahlanneeksi ajatuksissaan kahdesti, kun on lukenut Saara Turusen Sivuhenkilö-romaania, jonka näkökulma julkisuudessa elämiseen on kuin näyttämöharjoitusta 24/7. Mitä Kirjailija-hahmon kannalta fokusoitavia tyyppejä näkyy ympärillä? Miten niihin Kirjailija-hahmo, etenkin "tämän ikäinen nainen", oletettavasti reagoisi?

Turusen Sivuhenkilössä hienointa on se, että se esittää kirjallisen julkisuuden niin naurettavan itseriittoisena ja sulkeutuneena kuin omia hyveitään tarkastelevan näyttämön, jonka rinnalla yksinäinen arkielämä näyttäytyy tavattoman paljon rikkaampana. Vaikka kirja on proosana täynnä tyhjäkäyntiä, ja sitä voisi sanoa yhtä hyvin blogiromaaniksi kuin teatteriromaaniksi, on se eleenä vuoden tärkeimpiä teoksia. Plussana päälle tulee ronskin perusteellinen kommentaari Hesarista. Siitä Mervi Kantokorpi ei uskaltanut sanoa yhtään mitään HS-arvostellessaan Sivuhenkilöä, vaan tyytyi ylistämään teoksen feministisyyttä. Siinäpä erkko-oopperaa kerrakseen.

Mitä haluaisin nähdä kirjamessusyksyllä 2018? Messupaneelin jossa Ossi Nyman ja Saara Turunen esittävät dialogina paljon puhuvan hiljaisuuden.

Tai ehkä se nähdäänkin teatterimessujen puolella.


perjantai 16. maaliskuuta 2018

Hävitys (elokuva)


Kirjailija Alex Garlandin ohjaajaura ei ole noussut oikein siivilleen. Eikä nouse vieläkään, sillä tuotantoyhtiö tajusi hyllyttää hänen kauhuscifi-filminsä, Hävityksen (Annihilation), Amerikka-kierroksen flopattua. Mutta Netflix vainusi rahaa ja osti elokuvan studion roskakorista kierrätettäväksi nimitekijöiden (Garland ja Natalie Portman) varassa suoratoistoon.

Netflixin mahdollistama intimiteetti ei purista Hävityksestä yhtään parempaa kauhuelokuvana kuin scifinäkään. Paitsi Hesarin kriitikko Juho Typön mielestä, joka oli pitkässä tv-arviossa (13.3.) lääpällään tämän kauhuscifiä Stalker-aihelmaan sekoittelevan hölmöilyn kanssa. Ehkä siksi, että tässä elokuvassa kaikki päähenkilöt ovat naisia ja naisidentiteettitarinat ovat nyt niin tavattoman trendikäs juttu, että antamalla leffalle neljä tähteä Juho Typpö uskoo nostavansa omaa tähteään.

Hävitys oli onneksi helppo tarkistaa, kun Netflix tulee meidänkin kaapelilaitteisiimme.
Itse antaisin sille enintään yhden tähden loppukohtauksen tanssimaisesta kuvauksesta. Mutta jokin taho, joka tämän Garlandin leffan on ryssinyt, on loppukohtaukseenkin pakottanut pohjustukseksi kauhuscifille ominaista räiskintää sekä Alien-filmeistä kopioidun pesäpainajaisen. Kehyskertomuksen alavireinen kuvatyyli taas on lainattu scifi-elokuvat uuteen arvoon nostaneesta Arrival-filmistä. Ihan ilman ohjaajan omaa ajattelua.

Ghostbusters Floridassa? Vai Ihmemaa Oz?
Ylipäänsä Hävitys sisältää yhtä paljon kliseitä kuin Garlandin edellinen ohjaus, palkintojakin saanut debyyttifilmi Ex Machina (2015).
Kun viisi naista tallustelee outoutuneelle Alue X:lle haalarit päällä ja pyssyt kädessä, kuva on yhtä tahattoman helppo ja koominen kuin uuden Ghostbusterin (2016) vastaava asetelma oli pyrinnöllisen koominen.

Ja tästä avainkohtauksesta mennään koko ajan alaspäin. Mutanttieläimet piirittävät, pimeästä kantautuu pelottavia ääniä, edeltävä retkikunta on jättänyt jälkeensä ahdistuneita viestejä, naisten yksilölliset motiivit särkevät ryhmäkurin, jne jne jne.

"Hävityksessä on panostettu yhtä hienosti sekä juoneen että ulkoasuun", väittää Juho Typpö arvostelussaan. No ei muuten ole. Ei kumpaankaan. Kriitikko valehtelee tai on katsellut vastapäistä seinää elokuvan sijaan.  

Hävityksen juoni on tosiasiassa hävettävän huono ja sen ulkoasu on kuin mistä tahansa studiopitoisesta 'teinit eksyvät metsässä' -kauhupätkästä. Elokuvan loppupuolella nähdään kyllä psykedeelisempiä CGI-kuvia kuin genressä keskimäärin, mutta nekin ovat kovin tuttuja sitaatteja (Garlandin käsikirjoittamasta) Danny Boylen Sunhine-elokuvasta (2007), missä niillä on ihan oikeasti jokin temaattinen kytkentä.

Stalker-klassikon uudelleefilmatisoinnista on kantautunut huhuja vuosikymmenien ajan. Mahdollisuus tehdä stalkerit ilman Strugatskien alkuperäistä romaania (1972) on ollut ilmeisesti liian iso houkutus Garlandille: kuvata mahdollisimman pienin vihjein miten "Alue X" poikkeaa meille tutusta maailmasta ja luottaa siihen, että Floridan rämeet näyttävät yhtä arvoituksellisen hirviömäisiltä kuin rajaseutu-analogiansa ansiosta indie-klassikoksi nousseessa Monsters-elokuvassa (2010).

Mutta lopputuloksessa se Hävityksen rämekin näyttää puutarhan lammikolta.

Haastavin, se ÄLYLLISIN osuus tällaisen tarinan haltuunotossa on kumminkin se, miten käsitellään ihmisten reaktioita poikkeavuuksiin - ja siitä Garland ei selviä alkuunkaan. Yhden ilmeen varassa laahustava kylmä ja eloton Natalie Portman on tämän elokuvan keskiössä vieläkin zombimaisempi kuin missään aiemmissa filmeissään. Luonnerooli jos mikä, muttei elokuvan eduksi.

Hävitys-romaanin tehnyttä Jeff Vandermeeriä ei sentään voi epäillä syylliseksi ainutlaatuisen tylsään kopioon Stalkerista, etenkin kun elokuva kuulemma eroaa merkittävästi romaanista; eroavuuksista löytyy selonteko esimerkiksi (spoilerit sietävälle) täältä. Itse en ole romaania lukenut enkä lue. Minusta Vandermeer ei ole kiinnostava muutoin kuin genren metakommentoijana, mikä on ihan arvostettava alalaji, silloin kun sen tekee hyvin kuten Vandermeer teki Pyhimysten ja mielipuolten kaupungissa (2001). Garlandkin on erittäin etevä kirjoittaja, mutta ohjaajana ilmeisesti hukassa, miten muuttaa teksti eläväksi kuvaksi.

Romaanina Hävitys on trilogian avaus. Elokuvana sille ei toivo sen enempää jatkoa kuin millekään muullekaan migreenikohtauksen tavoin itse itsensä murentavalle kuvavirralle.


tiistai 13. maaliskuuta 2018

Orbital Cloud (romaani)


Kaupallinen innostus lähiavaruuden teknologiaan näkyy aiheelle omistautuneen median ja väistämättä myös scifin kasvuna. Genren kannalta kiinnostavaa on se, miten lähelle nykypäivää nämä tarinat lähiavaruuden asuttamisesta voivat tulla 'realistisimmalla' scifistisellä keksinnöllä joka mahdollistaa ihmiskunnan Suuren Loikan evoluutiossaan.

Taiyo Fujiin "Orbital Cloud" (2017) on näitä teoksia, jotka ylittävät julkisuuskynnyksen yksin ideansa varassa. Siinä Suurta Loikkaa yritetään Pohjois-Vietnamin sieppaamilla suunnitelmilla, jotka vaarantavat kaiken aiemman avaruusteknologian. Asetelma on omaperäisen komea, mutta kirjallista asua tämän lähtötilanteen käsittelemiseen ei ole löydetty. Kirjoittajahan ei ole natiivi englannin käyttäjä, joten genreskaksi väsätty teos selittää ison osan latteuksista. Vaan ei kirjan pituutta (520 sivua).

Kyseessä on kaunokirjallisesti hölmöimpiä teelmiä mitä olen edes genrefiktiossa nähnyt. Se on oireellisen kehno eli varoittava esimerkki yrityksissään paikata tyylillisiä puutteita trillerin kliseillä ja amerikkalaisuuden ihastelulla. Pahikset ovat pohjoiskorealaisia superagentteja, mutta lopulta hekään eivät ole erityisen pahoja; CIA kuvaillaan kuin se olisi yhdistelmä Mensaa ja Punaista Ristiä; USAn ilmavoimat (!) toimivat avaruusohjelman hyväksi käytännöllisemmin kuin NASA, jne.

Nolostuttavin osa kirjaa ovat sen sankarit, japanilaiset nörtit, jotka CIAn suojeluksessa pelastavat maailman, kunhan heidät viedään amerikkalaiseen rautakauppaan (!). Kirjan sanoma on sama kuin millä NASAa on herjattu puoli vuosisataa: yksittäisten yrittäjien on päästävä kokeilemaan uusia lo-tec-keksintöjä kiertoradalle jotta avaruuden valloitus olisi sekä kannattavaa että innovatiivista. Nörttien sankaruutta täydentää kiertoratahotelliaan tyttärensä kanssa testaava, Elon Muskin kaltainen biljonääri.

Kirjan nimessä piilevä keksintö on ainoa syy aukaista tämä romaani, ja katua puolivälissä ajanhukkaa. Orbitaalinen leijalanka on yhtä ällistyttävä idea kuin Clarken avaruushissi. Novellin mittaisessa tarinassa iso idea riittäisikin pitämään kerronnankin riittävässä liikkeessä.

Kirjoittajalta, japanilaiselta Taiyo Fujiilta "Orbital Cloud" on toinen romaani. Se, että tämä kirja on palkittu romaanina sekä Japanissa että Amerikassa, kertoo scifin yleisestä alennustilasta yhtä paljon kuin avaruusteknologian liukumisesta kohti fiktion ohutta hypesfääriä.



torstai 8. maaliskuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 9


Viime sunnuntaina vedettiin Kylmien kyytimiehen "tekninen läpäri" eli käytiin näytelmä lävitse kohtaus kohtaukselta sen mukaan, mitä epävarmuuksia liikkumiseen, varusteisiin tai etenkin valaistukseen saattoi liittyä. Eilen oli sitten kenraaliharjoitus,  paikalla oli vain pari ihmistä koeyleisönä, mutta tunnelma oli aivan toisenlainen kuin aiemmissa "läpäreissä". Virheitä oli selvästi vähemmän kuin koskaan aiemmin, tosin yleisö ei välttämättä huomannut yhtäkään. Esimerkiksi Kurikan monologissa unohdin yhden virkkeen ja höpötin sen toisessa kohtaa, mutta unikohtauksen sisällä se varmaan meni täydestä.

Kurikka paheksuu aseita. Kuva: Kaisa Vuorinen.
Terhin neuvoista ESITTÄÄ dialogia olen saanut suunnan. En ole eläytyvä ja tilanteiden moodiin heittäytyvä ihminen koskaan ollut, joten täytän vain luihun luonneroolin paikkaa: ailahtelevan ja aggressiivisen sosialistin perikuvaa. Eipä silti, Matti Kurikan elämäkerran perusteella aikalaiset muistivat hänet ensisijaisesti epäkäytännöllisenä 'näyttelijänä', joka puhui maailmasta sellaisena kuin miksi halusi sen muuttuvan, ei todellisuuden perusteella.

Kun näytelmään lupauduin mukaan viime syksynä, olin jo unohtanut kuinka paljon aikaa tällainen projekti vie illoista ja viikonlopuista. Oikeasti työssä käyviltä ja opiskelijoilta se vaatii tietysti vielä tuplasti enemmän kuin kaltaiseltani ihmiseltä, jolla ei ole edes muuta sosiaalista elämää kuin kerran viikossa leffavisa ja kahdesti kuussa lautapelailu.

Jotkut asiat teatterin TEKEMISESSÄ ovat kuitenkin edelleen samalla tavoin hyveellisiä kuin millaisina ne kokee teatterin KULUTTAJANA: taiteenlajin kollektiivisuus, ideoiden nopea oksastus ja se miten esitys kasvaa aina isommaksi kuin kaikkien resurssiensa summa, ja se millaista on energian kierto näyttämöllä: jokainen uusi sävy ja tarkempi sanan tai eleen valinta siirtyy väistämättä muihin läsnäoleviin.

Teatterissa ei tarvitsisi esittää utopiasosialistia. Teatteri ON utopiasosialismia. Se sähköistää tietyt repliikit ja tietyt hahmot. "On paljon mitä pitää", sanoo Lavikko näytelmän avainrepliikissä.

Yleisö kykenee parhaimmillaan näkemään tämän kollektiivisen kasvun ja energian kierron niin harrastajien kuin ammattilaisten esityksissä. Tämä energiankiertohan oli ydin esimerkiksi Saltsarin draamanäkemyksessä, vaikka se katosi kaiken semiotiikkapuzzlen ja persoona-analyysin alle. On aivan varmaa, että Saltsarin maine draamastudion ohjaajana perustui tällaiseen ihmistuntemukseen pikemminkin kuin greimasilaisen semiotiikan himmeleihin.


Huomenna on sitten Kylmien kyytimiehen ensi-ilta ja sen jälkeen vielä 13 esitystä. Kaikki menee niin rutiinilla, että eilenkin jaksoi hämmästyä kuin olisi juossut viidessä minuutissa tunnin aidat. Ei ensi-illassakaan muuta jännitettävää ole kuin että maestro itse saapuu paikalle katsomaan tulkintaamme romaanistaan. Kosminen sähköinsinööri jos kuka.


tiistai 6. maaliskuuta 2018

Pää kallis, elämä halpa


"Ei tämä nyt ihan kauheelta näytä", sanoi lääkäri röntgenkuvaa katsellessaan. Se oli kallein passikuva mitä minusta on otettu, 123 euroa. Mutta kyse olikin geologisesta keilauksesta: kuvassa näkyi koko mahdollinen tulevaisuuteni.

Jos parodontiitti etenisi ja jos en leikkauttaisi pois viimeisiä viisaudenhampaita, muuttuisi pääni oman elämäni kaatopaikaksi. Tämä ei ollut lääkärin diagnoosi, mutta ei hänen omat sanavalintansakaan täysin rohkaisevia olleet: 'ei ihan kauheeta'.

Välittömäksi korjaukseksi hän ehdotti perinpohjaista hammaskivien ja bakteerikertymien poistoa ikenien alta, siis paljon perinpohjaisempaa kuin mitä suuhygenistit tekevät. Jäin kauhistelemaan käyntikertojen määrää & hintaa (5 tuntia, à 350 euroa), jotta en joutuisi päättämään välittömästi tätä välitöntä korjausta.

Näin pelkurimaisesti ihminen toimii, kun vaihtaa elämänajan valuuttaa, vuosia, mukavien eli kivuttomien viikkojen odotukseen. Elämä on halpaa, pää kallis, koska minä on yhtä kuin pää, jonka pitäisi tehdä päätökset oman itsensä ulkopuolella. On helppoa olla urhea yksittäisellä lääkärireissulla ja sanoa, ettei tarvitse puuduttaa porausta varten, mutta lääkäreissun PÄÄTTEEKSI mieluummin siirtää hamaan tulevaisuuteen kaikki vastaavan kipuluokan ratkaisut.

Miksi näin? Siksi, että on tottunut terveysasioiden koostuvan todennäköisyyksistä. Yhtä lailla flunssa kuin vakavammat kehoon iskevät onnettomuudet tulevat jos ovat tullakseen. Harjaan hampaat vain tietyllä ylimalkaisella tehokkuudella, koska mikään määrä harjausta ei kuitenkaan TÄYSIN takaisi reikien syntymistä. Iensairausten erikoislääkäri sitten, äsken, havainnollisti, kuinka huonosti olen harjannut hampaani, vaikka käytän sähkölaitetta.

Ja kun joka ainoasta taudista ja sairaudesta löytyy se disclaimer, että yksilölliset tekijät voivat altistaa tai suojella, niin sitä sitten jättää leikkauttamatta viisaudenhampaansa ja käymättä säännöllisesti yhtään minkäänlaisissa terveystarkastuksissa. Ja niin keho on väline kuin mikä tahansa muukin: jos se ei prakaa juuri nyt, niin sitä ei tarvitse korjata.