Yann Martelin esseeproosa

Kolmenkymmenen vuoden aikana siihen on tottunut, että lehti joutuu joskus editoimaan tarpeisiinsa kirja-arvosteluja, mutta juuri tänään se ottaa aivoon, kun Martelista tekemääni arvostelua on nypitty Aamulehdessä neljänneksen verran. Eihän tuo Martelin teos kummoinen ole lukuromaania etsivälle, mutta se onnistuu valtavissa moraalisissa kysymyksissä TAITEEN keinoilla, juuri sellaisissa missä tuhannet muut kirjailijat ovat pahiten banalisoineet juttunsa: pohtimaan ihmisiin kohdistetun kansanmurhan ja eläimiin kohdistetun lajimurhan merkitystä.

Arvostelu voi olla aidossa pituudessaan muissa Alman lehdissä, mutta laitetaanpa se varalta näkyviin täydessä mitassaan tännekin:

IHMISKUNNAN SOTA ELÄIMIÄ VASTAAN

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius

Suom. Torsti Lehtinen

212 s.

Minerva 2014

Holokausti on historian käsitteenä paradoksi. Yhteen sanaan mahdutetaan miljooniin juutalaisiin kohdistunut kansanmurha, jolla oli monta syytä ja tekijää.

Mutta mitä sanaa pitäisi käyttää saman kertaluokan tappotyöstä, joka kohdistuu luontoon ja eläimiin?

Kysymyksen esittää Yann Martel uudessa romaanissaan Beatrice ja Vergilius.

Kyseessä ei ole kasvissyöjän hyökkäys ruokakulttuuria kohtaan, vaan pohdiskelevaa esseeproosaa eläinten ja taiteen merkityksestä ihmisille.

Romaanin päähenkilö, menestyvä kirjailija, on nimetty lyhyesti Henryksi. Monin tavoin Henry muistuttaa Martelia itseään.

Yrittäessään paeta kirjoittamisblokkia Henry tutustuu erakkomaiseen eläintentäyttäjään. Tämä suhtautuu kirjailijan ammattiin käytännöllisesti ja pyytää Henryä avuksi näytelmänsä viimeistelemiseen.

Eläintentäyttäjä on kirjoittanut koko elämänsä rakkausnäytelmää, jonka päähenkilöinä ovat mölyapina ja aasi. Eläinten nimet viittaavat Danten teokseen, jossa Beatrice edustaa täydellistä rakkautta ja Vergilius opasta helvettiin.

Eläinkunnan tilanne rinnastetaan holokaustiin ja helvettiin. Tyhjän maiseman keskellä eläimet käyvät keskustelua yrittäen kiinnittää sanoja eläinkunnan kokemalle hävitykselle.

Kanadalainen Yann Martel nousi kuuluisuuteen edellisellä romaanillaan Piin elämä, joka niin ikään käsitteli eläinten arvoa nykymaailmassa.

Beatrice ja Vergilius on tarinaltaan pelkistetympi eikä siinä ole samanlaisia fantasiapitoisia käänteitä. Kirja etenee kahden ihmisen ja kahden eläimen keskustelujen varassa.

Dialogirakenne tuottaa paikoin puisevaa filosofointia. Mutta kommentaarina siitä, miten moraali muodostuu sanapeleistä, kirja on häiritsevän nokkela ja kestävä.

Markku Soikkeli