Teosmaisuus on enää yksi OIRE adaptaatiosta, ja ehkä katoavaa kansanperinnettä. Adaptaatio muistuttaa jo enemmän uskontoa kuin markkinataloutta, koska se tapahtuu yhä enemmän MAAILMOJEN kierrättämisenä ja käyttäjäkunnan TOISTOTARPEESTA lähtevän kiinnostuksen perusteella.
Parhaita esimerkkejä maailma-adaptaation nopeudesta ja monipuolisuudesta on puolalainen Noituri-maailma, jonka alkuperää kirjoihin on parinkymmenen vuoden päästä mahdoton jäljittää, niin pelipitoinen sen suosio näyttää olevan. Tosin: hyvin helposti sen korvaa jokin vieläkin suositumpi eli kierrätettävämpi fantasiamaailma.
Tänä keväänä International Tabletop Day jäi omalta osalta hiljaisemmaksi kuin viime vuoden ITD-istunto, mutta maratonmainen kokemus se silti oli, kun pelasimme Erkan luona neljä tuntia Noituri-lautapeliä. Peliin pääsi yllättävänkin helposti sisälle, vaikka ko. maailma oli entuudestaan vieras. Kuitenkin maailman stereotyyppisyys on ollut keskeinen taustatekijä Noituri-teosten sovittamisessa DD-sessiota muistuttavaksi / simuloivaksi kilpailuksi.
Myös pelisysteemi tuntui koherentilta ja helposti hahmon rakentamista motivoivalta. Ainoa pelillinen heikkous tuntuivat olevan pääkallokorttien kohtuuttoman isot takaiskut, jos ne osuvat tuurin pakottamana yksittäiselle pelaajalle. Pelillisenä heikkoutena voinee pitää sitäkin, että pelissä näkyi menestyvän parhaiten työntämällä hankaluuksia muille (esim. kääpiö saattoi karkottaa petoja ja failure-pääkalloja naapurialueille), mutta sitä voi pitää niin myös hahmonrakennuksen ominaisuutena, ja sikäli sopivana roolipelien ironisoidulle sankaruudelle. Visuaaliselta ilmeeltään peli on jo sinänsä kokemisen arvoinen. Värikylläisyys ja kuvamotiivien runsaus kyllä väsyttääkin silmiä.
Lautapelinä Noituri jää silti "kivaa mutta ei koskaan enää" -luokkaan. Peli venyi neljään tuntiin ja jopa hidastui loppua kohden, koska hahmojen kehittyessä myös valinnanvaraa kertyy enemmän, miten pyrkiä pistevoittoon. Pelin nopeuttamiseen ei kuitenkaan näy olevan mitään muuta vaihtoehtoa kuin että pelaajat tuntevat pelin kaikki erilaiset kortit niin läpikotaisin, etteivät joudu miettimään valintojaan minuuttia enempää. Tai sitä pelaavat Noiturin maailmaa rakastavat fantasiaharrastajat... mutta ainakaan lautapelin kautta ei tämä Tolkien-klooni-maailma vielä avaudu ERITYISEN kiinnostavaksi, ei edes erittäin runsaan oheistarinoinnin myötä.
Sunnuntaina pelasimme Saaran kanssa pari sessiosta Villagea ja niissä puolen tunnin peleissä tuli simuloiduksi enemmän tarinamaailmaa kuin neljässä tunnissa Noituria. Ehkä seuraava tavoite olisikin kehittää lautapeli, jossa nuo kaksi pelikonseptia yhdistyisivät: "Tapa hirviöitä ja tapata isoisäsi"?!?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti