Niin se näyttelijäelämä loppui. Statistista staasikseen. Kolmetoista ensi-illalta tuntunutta urheilusuoritusta, joissa joka kerta ihmettelin samaa asiaa: miten noilla näyttelijöillä riittää happea? Miten ne jaksavat ladata tunnevoimansa, aina vain uudelleen, tärkeimpiin repliikkeihin?
Kuulin taatusti 12 kertaa (se kantautui takahuoneeseen saakka) Annin sanovan Hannalle avainrepliikin "Mä olen niin varma" ja yhtä syvällä tunteella Hannan avainrepliikin "Minä vaan nauroin". Vain viimeisessä näytöksessä, eilen, ne tulivat varovaisemmin, mutta piti tietää kaikki edelliset esitykset huomatakseen eron. Ja kun Jarmo päästeli oman loppulaulunsa täydellä tunteella, niin yleisö taputti näyttelijät kolmesti lavalle. Jarmo itse kuittasi, että hänellä oli joka kerta valittavanaan, esittääkö laulun osana hahmoaan ("Niinku hyppäisin kohta jokeen") vai erillään siitä. Vasta silloin tajusin, ettei kyse ollutkaan näyttelijän vapautumisesta rohkeampaan tulkintaan, vaan ammattilaulajan valinta kahden yhtä hyvän vaihtoehdon välillä.
 |
| Teatteri on suunnistusta |
Toista kertaa en tällaiseen enskariurheiluun ryhtyisikään. Niin kömpelöksi on saanut kokea itsensä näyttämöllä, niin muumioksi takahuoneessa. Ohjaajan tekemästä työstä uskon sentään ymmärtäväni nyt paljon enemmän kuin koskaan varsinaisten draamaopintojen aikana: ymmärtää miten ratkaisevaa ovat hahmojen repliikkien ja liikkeiden suuntaukset, jotta ne menevät lievästi ohitse henkilöistä, kohti tilanteen merkitystä. Mutta sitä kaikkea pitäisi pureksia mielessään vuosikaudet ennen kuin oppi siirtyisi itse kirjoitettuun draamaan.
Se olkoon tämän syksyn summa: parempi kirjata dramatiikkaa elämästä kuin larpata taitotaidetta näyttämöllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti