Matkijanärhi ja Hesarin ilmiöosasto

Tämän vuoden marraskuussa Hesari siirsi elokuvakritiikit takaisin viihdelitteestä lehden kulttuuriosastoon. Siirron syy ei ollut suinkaan se, että elokuvatarjonta olisi muuttunut taidepitoisemmaksi, vaan se, että kulttuuriosasto on muuttunut viihteellisemmäksi.

Muutos koskee koko elokuvakulttuuria. Kun aiemmin kriitikot esittivät kommenttinsa elokuvataiteen ASIANTUNTIJOINA, he nykyään positioivat juttunsa elokuvaviihteen KULUTTAJINA. Elokuvakritiikit kirjoitetaan yhä useammin niillä oletuksilla, mitä 12-vuotias viihteen superkuluttaja voisi pitää filmin pääesittäjästä tai häntä ympäröivistä peliskenaarioista.

Kuva: Richard Jensen, lähde: Journalisti 15.10.2015

Muutos näkyy myös siinä, että Iltalehti lopetti tänä kesänä kokonaan elokuvakritiikkien julkaisemisen. Edes viihteen arvioiminen taiteena ei onnistu henkilöpitoisessa mediassa. Turun Sanomat puolestaan supistaa filmikritiikkejä, samalla periaatteella kuin suuressa maailmassa: ei ole mitään syytä miksi Hollywood-makkara pitäisi julkisesti todeta Hollywood-makkaraksi. Näistä muutoksista kirjoitettiin äskettäin mm. Journalisti-lehdessä.

Ystäväni Vesa Kantola ehdotti aikoinaan, että kritiikit pitäisi tehdä sillä perusteella, miten ne vastaavat TUOTANTONSA reunaehtoja eli kuinka onnistuneesti niihin on käytetty budjettinsa mahdollistamia raha- ja henkilöresursseja. Tämä periaate tuntuu nyt 2010-luvulla viimeiseltä järkevältä kuluttajansuojalta mitä elokuvakriitikot VOISIVAT tarjota. Mutta se taas edellyttäisi kriitikolta perehtymistä elokuvateollisuuteen, ns. asiantuntijuutta. Eikä yksikään sanomalehti haluaisi maksaa sellaisesta jutusta edes taloussivuillaan.

Elokuvakritiikin muutos ei tietenkään tarkoita elokuvakulttuurin kuolemaa. Elokuvan "taide" on juuri sitä, millaisin kerronnallisin ratkaisuin tiettyjä sisältöjä saadaan välitettyä. Vanhat teatterista, kirjallisuudesta, kuvataiteesta ja tanssista opitut esteettiset ratkaisut ovat edelleen käytössä, sen rinnalla, että tähtinäyttelijän naama-arvo tai pelillinen skenaariokohtainen tilanteenrakennus on määrällisesti tärkeämpää kuin vaikkapa 20 vuotta sitten edes genrefilmeissä nähtiin.

Toisinaan arvostelija kuitenkin intoilee pikemminkin menestysfilmiin kohdistuvan toivonsa kuin makuherkkyytensä varassa. Niin kävi esimerkiksi Matkijanärhi 2 -elokuvalle (osa 3b Nälkäpeli-trilogiassa), jolla oli kyseenalainen onni ilmestyä samaan aikaan kuin Hesari, laskevan levikkinsä pakottamana, siirsi leffakritiikit kulttuuriosastonsa täytemateriaaliksi. Nyt Hesarin leffakritiikit ovat sitten paljon pidempiä, mutta ne tuotetaan halvemmalla, koska senttimateriaalista maksetaan kriitikkoavustajille, ei kulttuurin ammattitaitoisille toimittajille.

Matkijanärhen mainonta lupailee "monitahoista" seksikkyyttä.

Matkijanärhi 2 oli hyvä valinta viihdekirjoittelun uudelle sarastukselle Hesarissa. Sen luotetaan olevan ILMIÖ, taiteesta viis. Kyseisen elokuvan tuotantoarvot ovat korkealla, ihan samalla tavalla sarjan oletettua katsojaryhmää laskeskellen kuin Potter-filmien kohdalla: voidaan tehdä yhä raaempaa ja synkempää viihdettä teiniyleisölle, joka on saanut tutustua sarjan maailmaan hieman nuorempana ja paljon kiltimmissä kuvaelmissa. Nälkäpeli-sarja harjoittaa aivan samaa eksploitaatiota kuin sen dystopiassa pahisten väitetään harjoittavan.

Otetaan esimerkkejä:

"Lawrencen Katniss on viime vuosien monitahoisimpia ja kiinnostavimpia toimintasankareita, ja hän heittää verevät jäähyväiset roolilleen", väittää Hesarin kriitikko Matti Koskinen arvostelussaan (18.11.2015). Mutta mitä tämä monitahoisuus tarkoittaa, sitä hän ei kerro. Silloinhan pitäisi sanoa edes jotain näyttelijätyöstä. Omastakin mielestäni Katniss ON kiinnostava hahmona, mutta ainoastaan Lawrencen näyttelijäkarisman ansiosta. Kummasta siis kriitikko puhuu? Hahmon hahmoisuudestako, joka on elokuvassa kaiken velkaa Tomb Raider -pelin seksikkäälle esikuvalle?

"Se ei ole alentuva eikä kaihda raakuuksia tai vaikeita ratkaisuja ikärajojen pelossa", kiittelee Koskinen elokuvaa. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että raakuudet täyttävät tarkoituksensa aikuiskatsojallekin. Kriitikko siis kiittelee sitä, että teinileffaan mentyään hän ei ole sittenkään joutunut jäämään vaille yksityiskohtaista sadismia. Juuri Suomi on se maa, jossa tehdään "vaikeita ratkaisuja ikärajojen pelossa", kun maahantuoja haluaisi näyttää 11-vuotiaille päiden katkomista TSH-filmissä.

Tässä filmissä pyssyä pidellään analyyttisesti, sanoo kriitikko

"Väkivalta viihteenä ja vaikutuskeinona onkin Nälkäpeli-sarjan keskeisiä aiheita, ja ohjaaja Francis Lawrence välttää onnistuneesti sen trivialisointia", väittää Koskinen. Mutta hän ei ota yhtäkään vertauskohdetta väkivaltaviihteelle. Onko Battle Royal yhtä antitriviaali? Tai Harry Potter- sarjan viimeinen elokuva?

Pikemminkin voisi sanoa että Nälkäpeli-sarja sekä syöttää että säestää (mediasatiirilla) viihdemättönsä. Verhoeven teki samaa jo vuosikymmeniä sitten ja paljon häijymmin. Avoimemmin. Kriitikkoja mielistelemättä.

*

Näin itse Matkijanärhi 2:n tänään. Se on yhtä täynnä teiniangstia kuin edeltävät osat sarjaa, ja aikuisille kokeneille näyttelijöillle annetaan varsin vähän naama-aikaa, jotta nuoremman polven angstailu ei vaikuttaisi ontolta sen rinnalla. Pääosan Jennifer Lawrence on passiivisempi ja jähmettyneempi samasta syystä.

Spefi-elementit ovat toki näyttävämpiä kuin vastaavissa teinidystopioissa (Divergent, Maze Runner...), mutta suuren tarinan tuntu on rapissut, aivan kuin vallankumouksesta intoilu olisi tukahduttanut kirjojen sovittamisen valkokankaalle.

Lopetus on nopea ja vahvemmin imellytetty kuin uskoisi tarpeelliseksi. Niin hukassa tuotanto on tämän Katso kolme, maksa neljästä -rakenteensa kanssa. Mutta siihen ilmiöön ei kulttuuriosastoon päässyt ilmiökriitikko uskalla puuttua.

Ennustan, että kahden vuoden sisällä pelikritiikit ovat yhtä isossa osassa Hesarin kulttuuriosastossa kun tällä hetkellä elokuvakritiikit. Siitä eteenpäin taidetta tavataan valtakunnallisessa lehdessä vain taloussivujen käsittelemänä sijoituskohteena.