"2.12. 1985 Ensin "Gracchuskan pojat", sitten tuborg Vuoltsun rannalla. Duunarin II kerros, tanssihumppapaikka. Tanssin Krissen ja Hymyilevän Tytön kanssa, keskellä parkettia kiemurtelimme, aikuiset veti suu korvassa. "Nuoret valloittaa tämänkin paikan." Valoja ja kiiltävä parketti. Jatkoille Oscar-kabareeseen, lattialla tapasin Joukon. Joimme yhä, mukana Sirpa, Kepa, Vesat, Suuteleva Tyttö. Olimme valomerkkiin saakka. Piti mennä Hervantaan jatkoille, minä poljin, ne taxilla, eivät muistaneet päästää sisälle perhanat. Lauantaina muutin Antin auton avulla, illalla VAT69:n kaa Hervantaan, tuparit + kabareen suunnittelua. Aivan siistiä 2 eka tuntia, P ja A äänittivät nauhalle puhe-peliä (tiet.termi!). Sitten Jari ja Sirke lähti, pullot avattiin, kaksi jääkaappia ja yksi pakastin, leipää ja juustoa. Mutta millainen jännite!"
Yllättävin asia syksyn 1985 päiväkirjassa ovat kommentit jatkuvien selkäkipujen herättämästä pelosta. Olin 30 vuodessa unohtanut, miten jäytävän syvälle olivat vaikuttaneet käynnit Invalidisäätiöllä, juuri lukiosta ja kotoa lähtemisen välitilassa. 20-vuotiaana opin ajattelemaan skolioosia kohtalona, joka muotoilisi elämäni, varsin kirjaimellisesti, kuin kysymysmerkin muotoinen runko kaikelle mitä voisin olla. Ehkä fanaattinen asenne fillarointiin (takuuna itsenäisyydelle) oli vastareaktio, yritys paeta sitä tunnetta, että muukalaisuus sisälläni tulisi käpristämään ja typistämään elämäni mahdollisuudet.
Ja juuri siksi muistan niin hyvin Juhon repliikin jostain 30 vuoden takaa: jos hänellä olisi terveet jalat niin hän kyllä tietäisi mitä elämällä tekisi...
No, sentään tiedän millainen vaihtoehtoelämäni 20-vuotiaana olisi voinut olla.
Missasin tilaisuuteni muuttua kyborgiksi:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti