KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy kesällä Oppianilta






keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Luomudraama tulee! (Keuhkot-näytelmä)


Luomudraamaa? Dogma-teatteria? Standup-tragiikkaa?
En oikein tiedä millä nimellä kutsuisin näkemääni, mutta tajuan sen olevan jotain vallankumouksellista.
Saman ovat huomanneet monet muutkin. Kansallisteatterin Keuhkot on ollut loppuunmyyty ensi-illastaan lähtien, huolimatta siitä, että se koostuu kahden näyttelijän erittäin pelkistetystä dialogista. 
Pelkistämisessä piilee näytelmän ydin ja sen menestyksen salaisuus. Käsikirjoittaja, englantilainen Duncan Macmillan on antanut teokselle tiukat näyttämöohjeet. Ohjeiden mukaan Keuhkot on esitettävä ilman teatterille ominaista tarpeistoa: ei lavasteita, ei rekvisiittaa, ei roolivaatteita tai valoilla ja taustaäänillä tehtyjä korostuksia.
Näyttämöohjeiden mukaan edes näyttelijöiden mimiikka ei ole sallittua. Esimerkiksi parittelu ja synnytys esitetään yhtä viitteellisesti kuin kyse olisi lavalle siirretystä kuunnelmasta. Hahmojen on oltava anonyymejä, ihmisyyden perikuvia.
Silti esityksessä on uskomaton intensiteetti, jossa esitysmuoto sopii täydellisesti näytelmän ydinkysymykseen. Mihin ihmisillä on aikaa tällä planeetalla? Onko meillä sen verran siedettävän hyvää elämää jäljellä, että tänne on mielekästä synnyttää uusi sukupolvi? Tai onko pariskunnilla liikaa yhteistä aikaa, jos he päättävät olla hankkimatta lasta ekologisista syistä?
Dialogi sinänsä ei tarjoa mitään erityisen syvällistä, jotta tekstin sisältö olisi riittävä syy nähdä Keuhkot, mutta muotoratkaisu tuntuu vallankumoukselliselta.
Näyttelijät puhuvat tauotta sen sata minuuttia, mitä esitys kestää. Ajallinen ja paikallinen siirtymä esitetään sekunnin mittaisena taukona repliikkien välissä. Kun katsoja on tottunut tähän, rytmi voi edelleen kiihtyä.
Viimeiset kymmenen minuuttia Keuhkot kiihdyttää yli katsojan odotushorisontin ja onnistuu yllättämään vielä kertaalleen. Ei niinkään repliikkien sisältö kuin niiden rytmitys on johdonmukaisen dramaattinen lopputulos tämän näytelmän tarinasta.  Yleisö haukkoo henkeään valojen sammuessa.
 Hyvin pitkästä aikaa olen nähnyt myös jotain näyttelijätyöltään kiinnostavaa, ehkäpä kiinnostavinta mitä Kansallinen on koskaan tarjonnut. Siitä kiitos Macmillanille ja näytelmän ohjaajalle.
...ja tältä Keuhkot näyttää Suomessa.

"Kiinnostava" ei tietenkään ole esteettinen kategoria, kuten kriitikot mieluusti muistuttavat. Draaman henkilötarinasta ei ihan selviä, miksi se naisosapuoli tässä näytelmässä puhuu niin paljon enemmän kuin mies, mutta Ria Kataja on roolissa omiaan. Näyttelijältä vaaditaan täydellistä heittäytymistä dialogiin, ehkä liiankin näppäränä pingpongina joka sopii liiankin hyvin tämän aikakauden teatteriin, mutta myös etäisyyttä hahmoonsa välineenä. Tähän Kataja pystyy vaivattomasti, kun taas maailmanloppuromanssin vastapuoli, poikamaisen filmaattinen Mikko Nousiainen, tekee rooliaan lievästi huvittuneena, aivan kuin kyseessä olisi romcom. Sellainen fuskaa tunnelmaa näytelmästä.
Tällaiset näyttelijäluonteet eivät vaan täysin natsaa tarinassa, jossa sukupuolten rehellinen dialogi olisi maailman pelastumisen edellytys.


Tämän artikkelin kontekstoivampi versio ilmestyy kolumnina Kulttuurivihkojen numerossa 2/2016, samoin kuin raportti Työväen näyttämöpäiviltä.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti