Son of Saul

Millä resoluutiolla historia muistetaan? Kysymys on aina vain pätevämpi, kun historiaa tahallisesti sumentavat häirikköpuolueet saavat metelillään aikaan historian on/off-nollavalaistuksen, jonka takia 1900-luvustakin välkkyy esiin vain yksittäisiä, toisistaan erillään olevia kohtauksia. Kirjallisuuden puolella kiinnostus historiaan on aina vain kasvussa, mutta elokuvat eivät ole kyenneet löytämään kompromissia viihdyttämisen ja analyysin väliltä, soveltamaan taiteensa keinoja niin että historian metatarina pääsisi oikeuksiinsa.

Ennen kuin nyt. Cannes-palkittu "Son of Saul" (2015) on maineensa mittainen filmi, keinoiltaan yksinkertaisen vallankumouksellinen: hirvittävin osa ihmiskunnan historiaa tapahtuu taka-alalla, kun kuva on tarkennettu samastuttavan kärsiviin ihmiskasvoihin.

"Son of Saul" on ahdistavuudessaan aivan omaa luokkaansa, mutta niin oman taiteensa keinoilla, että täysipäinen keskustelu elokuvan jälkeen auttaa ketä tahansa toipumaan kokemuksesta. Finnkino ei tietenkään tällaista tarjoa eikä moisesta välitä, sillä sen tavoitteet ovat lähempänä keskitysleirien pyrkimyksiä hävittää ihmisten sivistys - mutta oikeassa elokuvateatterissa tai mannermaisessa taideinstituutiossa näin voimakkaan filmin vaikuttavuutta ehkä ymmärrettäisiin ja kunnioitettaisiin.

Itse en muista, olenko koskaan kokenut yhtä fyysistä pahoinvointia aiheuttavaa elokuvaa. Ensimmäisen puolen tunnin aikana punnitsin, onko pakko jättää filmi kesken. Pitkät kamera-ajot  ihmisteurastamon uumenissa rakentuvat kohtauksiksi, jotka ovat elokuvahistorian merkkitapauksia niin kokemuksina kuin konstruktioinakin.

Filmin viimeinen puolituntinen tuntuu lähes kepeältä toimintafilmiltä sen ensimmäiseen puolituntiseen verrattuna. Samaa voi sanoa siitä helppoudesta, millä keskitysleirin upseerit on hahmoistettu vankiensa vastapainoksi: operettinatseja jos mitä, vaikka eivät välttämättä kaukana historiallisista vastineistaan.

Toisaalta näistä vapautuksen hetkistä, tuotannollisista kevennyksistä, on kiitollinen teatterissa... toisaalta siinä loppupuolen ainoassa sotafilmiä muistuttavassa kohtauksessa näkee äkisti tuotannon materiaaliset puitteet, koko elokuvan keinotekoisuuden, jonka pinnalla muistuttavat äsken koetusta tunteesta enää Geza Röhrigin ainutlaatuiset kasvot. Niissä voi nähdä useammankin uskonnon kärsimystarinan naamioksi piirtyneenä. Päähenkilöiden unkarilaisuus (ja vähät unkarinkieliset repliikit) vieraannuttaa ja tasoittaa tarinan eurooppalaiseksi sellaisella tavalla, johon edes puolalaisuus ei vastaavana historian karikamarttyyrinä pystyisi. Lähin vertailukohta Son of Saulin vaikuttavuudelle voisi olla Klimovin Tule ja katso (1985); subjektiivisen kameratavan intensiivisyys ja kuvaston armottomuus ovat samaa luokkaa.

Pelkän kamerakikkailunsa ansioilla Son of Saul ei pystyisi imaisemaan niin syvälle maailmaansa, autenttisimpaan helvetinkuvaan mitä elokuvataide on saanut aikaiseksi.

Myös elokuvan käsikirjoitus tekee kunniaa aiheensa psykologiselle realismille. Päähenkilö Saul jos kuka on ihmisyyden ja ihmiskunnan viimeinen edustaja tässä tarinassa, jonka tärkein tavoite on kuljettaa katsoja todistajaksi eri puolille keskitysleirin hävityskoneistoa. Tällainen "kiertokävely"-tyyppinen kerrontaratkaisu vie varmasti tehoja yksittäisten kohtausten voimakkuudesta, mutta tekee juonesta sitäkin lujemman.

Pelkille ääritilanteissa tehtäville ratkaisuille perustuva juoni tuo esille isoja asioita luonteista.

Katsojalle paljastuu vähitellen Saulin luonteesta piirteitä, jotka ovat pitäneet juuri hänet hengissä mahdottomissa oloissa - ja samalla pieniä viitteitä hänen historiastaan, jotka saattavat selittää miksi hän kuvittelee löytävänsä oman poikansa ruumiin Auschwitzin lattialta. Vertauskuvalliset elementit eivät nouse kertaakaan etualalle, vaan Saulin suhde muihin vankeihin ja tekeillä oleva kapina pitävät keskipisteessä kysymyksen siitä, onko tärkeämpää kuolleiden vai kuolevien kunnioittaminen.

Tarinan aukkopaikat ovat olennaisempia kuin se, mitä voimme vielä (hahmoina, tyyppeinä) ymmärtää näistä ihmisistä, jotka on kerätty ympäri Eurooppaa historian ja natsismin uhreiksi. Elokuvan pitäisikin olla pakollista katsottavaa jokaiselle 18 vuotta täyttävälle, eräänlaisena loppusilauksena peruskoulutukseen kuuluvalle sivistykselle siitä, mitä on länsimaisen ihmisen ytimessä.

Ja näiden eettisten valtakysymysten ansiosta Son of Saul tulee kestämään elokuvaklassikkona: millaisia valtakonflikteja kansallinen, uskonnollinen ja luokkasolidaarisuus voivat kestää äärimmäisissä oloissa? Millaisen yksilön nämä solidaarisuuden muodot voivat ensin muokata keskuudestaan ja millaisena sen toimet sallia, kun henkiinjääminen on kiinni solidaarisuudesta, jossa perheet ja yhteiskunta on täysin pyyhkäisty pois?

Son of Saul on ohjaajansa (László Nemes) uskomaton debyytti, taidefilmi, joka osoittaa muiden taidefilmien genremäisyyden ja ylittää omat tuotannolliset edellytyksensä, mitä ilmeisimmin juuri sen motivaation ansiosta, milaisessa maailmassa se on nyt valmistettu, millaiseen keskusteluun osallistumaan. Elokuvan jälkeen nuo suuret moraaliset kysymykset jäävät ihan oikeasti kiusaamaan mieltä, ja elokuvataiteen kannalta ne palautuvat hyvin konkreettisiin kysymyksiin siitä, miten perusteltua on elokuvan helpohkolta näyttävä loppuratkaisu, ja millaista uskonnollista rihkamaa se tuo mukanaan Tarkovski-assosiaatioina.

Tai: miten viihteeltä Tarkovskikin tuntuu tämän koettuaan.