Kriitikoiden ylistys tälle filmille perustuu kulttuurierojen lähtökohdaltaan moninapaiseen sovitukseen: viktoriaanisesta Englannista on huijaritarina siirretty 1930-luvun Koreaan ja Japaniin. Monikulttuuriseksi oletettu adaptaatio on kuitenkin minimaalinen. Aasialaiset huijarit näyttävät yhtä harmittoman tyypitellyiltä kuin britit, siirtomaaperinnön viileistä aatelisista puhumattakaan. Keskipisteessä toimiva lesbo-chic on kaukana siitä, miten särmikkäästi BBC:n minisarja sovitti saman tarinan.
Jos ei tunne alkuperäistä Sarah Watersin romaania (Silmänkääntäjä, 2002) ja on välttänyt tv-sarjan (2005), tämä elokuva voi tuntua tasan yhtä viihdyttävältä kuin tarinansa. Kunnes kerronta alkaa venähtää pitkälle yli kahden tunnin...
 |
| Kuvien kauneus ei takaa elävää kuvaa. |
Interiöörit ja puutarhat ovat kauniita katsella, samoin pääosien esittäjät, mutta tunnelma romahtaa usein vitsiksi ja kauhuromanttisiksi kliseiksi. Kuvamotiivit, kuten hirttoköysi/geishapallonuora, naurattavat väärällä tapaa jos lainkaan. Erotiikan kirjasto ja kulttuurikerroksilla leikittelevä s/m-teatteri ovat ideoina somasti toteutettuja - ja silti niidenkin osuus on yhtä eksploitatiivinen kuin "Adelen elämät" -filmiä jäljittelevät seksikohtaukset ja ohjaaja Chan-Wook Parkille ominainen sadistinen väkivalta.
Taideviihteen sijaan pitäisi kai puhua taidevoihkeesta. Siksi jää ihmetys, miten keskiverto leffakriitikko voi ottaa tällaisen laskelmoidun tekeleen täydestä? Kaipa "The Handmaiden" edustaakin festarielokuvaa tyypillisimmillään, viihdetuotetta jonka arthouse-porno tuntuu kriitikostakin turvallisemmalta intoilun ainekselta kuin arthouse-väkivalta.
Itse voin katsoa Parkin "Oldboyn" uudestaan milloin tahansa, mutta tätä "Handmaiden"-kiiltokuvitelmaa en enää koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti