Montparnasse Bienvenüe (elokuva)

Montparnasse Bienvenüe (2017) oli selitetty R&A:n ohjelmakirjassa jänskäksi sekoiluksi pitkin Pariisin katuja. Ilmeisesti festivaalin täytyy varoa paljastamasta, että kyse voi olla taide-elokuvasta. Hölmöjä  muodollisuuksia olivat filmien edellä lausutut esittelytkin: mutistaan vain filmin nimi ja tervetuloa. Ikään kuin yleisö ei tietäisi mitä odottaa.

Oikeaa draamaa kaurismäkiläisissä lavasteissa

Kahden löysähkön filmikokemuksen jälkeen Montparnasse Bienvenüe oli onneksi yhtä raikas kuin älykäskin, jopa poikkeuksellisen tehokas kuvakerronnaltaan ja harkittu kehityskertomuksena. Se ei siis todellakaan ole mikään bilesekoilutarina, eikä Pariisistakaan nähdä tuttuja maamerkkejä kuin parin (filmin nimeenkin kuuluvan) metroaseman osalta.

Erittäin tiiviisti päähenkilönsä Paulan lähi- ja puolikuvissa taltioiva vapaa kamera seuraa tätä tilanteessa, jossa kymmenen vuoden parisuhde katkeaa äkillisesti. Kun elämänsä perusteet joutuu rakentamaan uudelleen, ei ole valinnanvaraa mihin tarttua ja mitä valehtelee voidakseen pitää itsensä järjissään.

Iso angorakissa, jonka Paula varastaa miesystävältään, tuijottaa välillä armottomasti suoraan kameraan. Tässä elokuvassa se on mitä hurmaavin vertauskuva realismin asteesta. Kasvokkain elämän kanssa joutumista tämä filmi käsittelee enemmän kuin mitään muuta, värisymboleilla sujuvasti koodattuna: siniset vaatteet ja sisustukset merkitsevät onnea, lilan punainen itsepetosta ja ahdistusta. Tämä luonteva kaksina(ama)isuus palautetaan Paulan silmin, joista toinen on sininen kuin tulevaisuus, toinen vihreä kuin luonnonvoimat, jotka puuttuvat Paulan ankeasta ympäristöstä mutta riehuvat hänen sisällään.

Ohjaaja Léonor Serraille palkittiin tästä esikoisfilmistään tänä vuonna Cannesissa, ja syystäkin. Mutta tähdenlentona nousevan esikoisohjaajan ja voimarooleihin pystyvän indienäyttelijän (Laetitia Dosch) sanoma kolmikymppisten väliinputoajien voimakkuudesta ei erottuisi ilman täydellisen kerrontarytmin löytänyttä leikkausta ( Clemence Carre). Ranska toki loistaa naistoimijoiden osuudella filmiteollisuudessa, mutta aniharvoin tuloksena on ollut näin täydellistä joukkuetyötä kuin tämä (itseironisella) Jeune Femme -nimellä kotimaassaan julkistettu sukupolvitriumfi.

Montparnasse Bienvenüe on niitä filmejä, jotka palauttavat uskon elokuvakerronnan ensisijaisuuteen, samoin kuin ranskalaisen filmikoulutuksen etumatkaan tässä vaikeaksi uskotellussa taiteenlajissa.