The Journey (elokuva)

Historiallinen elokuva ei voi tulla enää lähemmäksi nykypäivää kuin käsitellessään vuoden 2006 rauhanneuvotteluja.

Onko elokuvaa "The Journey" (2016) sitten edes syytä katsoa historiallisen elokuvan edustajana? Onhan se pieni nokkela kamaridraama itsessään - mutta ei se olisi asetelmaansa suurempi, ei varsinkaan valkokankaalla, jollei sen aiheena olisi TIETOISUUS historian ratkaisuvaiheesta ja siten metahistoria itsessään.

Ehkä The Journey -elokuvan silmiinpistävät puutteet voi nekin antaa anteeksi sen nimissä, ettei tekijöillä ole ollut velä tarpeeksi etäisyyttä materiaaliinsa. Elokuva perustelee olemassaolonsa sillä, miten tärkeäksi se nostaa juuri ne neuvottelut Pohjois-Irlannin tilanteesta, jotka käytiin vuonna  2006. Median suodattamassa maailmassa vain tuntuu siltä, ettei kyseinen konflikti ole vieläkään saanut selvää sulkeumaa ja ettei millään erityisillä neuvotteluilla ole ollut tähän mennessä ratkaisevaa merkitystä.

The Journey -filmin teatterikierrokseen Suomessa ei ole mitään järjellistä syytä. Ehkä kyseessä on sopivan trendikäs filmi trendi sille yleisölle jota kiinnostaa kaikki brittiläinen ja etenkin brittien kuningashuoneen merkitystä laventavat parlamentaariset hallitsijat - siis sille yleisölle, jotka katsoivat myös "Queen'in" ja tulevat katsomaan pian Churchill-filmin "Darkest Hour" (2018). Saattavatpa pettyä. Aiheen ja historiallisen tapahtuman hahmottomuus käy ilmi siitä, ettei The Journeylle ole keksitty mitään sujuvaa suomenkielistä nimeä, joka kytkisi pariin tuntiin sijoittuvat tapahtumat historiaansa.

Tällä kertaa näköispatsaan kohteena on kaksi historian sivuhahmoa, Pohjois-Irlannin protestantteja johtava pappispoliitikko Ian Paisley ja IRA:n päällikkö Martin McGuinness. Heitä esittävät kymmenistä sivuroolituksista tunnetut veteraaninäyttelijät Timothy Spall ja Colm Meaney. Suurimman osan elokuvaa herrat istuksivat tilataksin perällä ja välttelevät kontaktia. Molemmat ovat kuitenkin salaviisaasti tietoisia yhteisen taksimatkan merkityksestä.

Hieman jännityksen vaihteluita seuraa siitä, että brittitiedustelu manipuloi taksimatkaa pakottaakseen herrat yhteisymmärrykseen, johon eivät ole venyneet neuvottelupöydässä. Nämä pienet muutokset ja herrojen yllättävät lähentymiset maistuvat vahvasti kuvitteellisilta, mutta jotain erityisen dramaattista on tuolla lyhyellä taksimatkalla oikeastikin tapahtunut, jos nuo äärimmäiset, keskustelusta kieltäytyvät vihamiehet ovat sen aikana tosiaankin sulaneet toisilleen ja solmineet ystävyyden.

The Journey -elokuvan tärkein ajatus on se, että 2000-luvulla on kasvamassa uusi polvi ekstremistejä, jotka voisivat edelleen pahentaa myös Pohjois-Irlannin räjähdysherkkää tilannetta - ja siksi rauhan solmiminen katolisten ja protestanttien välillä on välttämätöntä. Mutta draamana elokuva on laiskasti tai kohtuuttoman varovaisesti käsikirjoitettu. Jos sitä vertaa samanlaiseen, kahden poliitikon tahtojen taistelua käsittelevään kamaridraamaan eli Volker Schlöndorffin "Diplomatiaan" (2014), ei "The Journey" -filmille voi luvata kestävyyttä muutoin kuin dokumenttina.  

The Journey'n ohjaaja on Nick Hamm, jolla näkyy olevan kokemusta lähinnä tv-tuotannoista. Yhtä konventionaalista, ympäristön merkitykset hukkaavaa kuin tv-draama, on The Journey'n kuvamaailma, silloinkin kun taksimatka katkeaa keskelle kauneimpia skottimaisemia.

Muutamat naurut tämä elokuva irrottaa Tony Blair -hahmon (ei-lainkaan-yllättävästä) koomisuudesta ja herättää paikoin kylmiä väreitä, kun John Hurt -vainaa pääsee lausumaan runolliset kommentit tapahtuman tärkeydestä. Sitten Hurtin hahmokin unohdetaan taka-alalle. Myös Spallin ja Meaneyn sijalla olisi voinut olla Hurtin tapaisia repliikkitietoisia, sävyihin pyrkiviä näyttelijöitä, jos vain käsikirjoitus uskaltaisi irrota historian painolastista ja LUODA historian suurmiehiä.

Sopii siis jäädä odottelemaan, millaisia kamaridraamoja irtoaa brexitin aiheuttamasta kulttuurijäristyksestä.